Blogi eli tai vai oppimispäiväkirja

Mitä tänään koulussa opit, poika pellavapäinen, kyselee Pelle Miljoona biisissään. Oppimista koulussa kutsutaan formaaliksi oppimiseksi sen järjestetyn luonteen vuoksi. Sen vastakohta on informaali oppiminen. Yksinkertaisesti sanottuna jälkimmäinen tapahtuu muualla kuin muodollisen koulutuksen puitteissa eli arjessa.

Blogitkin on haluttu valjastaa formaalin koulutuksen käyttöön. Näin blogista tulee ensimmäisenä oppimispäiväkirja. Mikä erottaa oppimispäiväkirjan ja blogin toisistaan? Blogin lukeminen on vapaaehtoista, oppimispäiväkirjan kaiketi ei. Eihän opettaja voi antaa oppimispäiväkirjasta arviointia (se muodollinen osuus), ellei ole perehtynyt blogin sisältöön.

En kuitenkaan aikonut nyt saarnata blogien opetuskäytöstä, sen puolesta tai vastaan, sillä monet muut ovat tehneet sen jo huomattavasti fiksummin. Jos kiinnostaa, katso aiheesta esimerkiksi Jere Majavan blogista. Ajattelin kirjoittaa informaalista oppimisesta ja oikeastaan ainoastaan yhdestä ainoasta, tuoreesta oppimiskokemuksesta, sillä blogihan on mitä mainioin paikka jakaa arjen oppimiskokemuksia ja näin muut voidat oppia – eivät oman kantapäänsä kautta – vaan toisten ihmisten kantapäiden kautta.

Mitä tänään opin? Opin, että autoa ajaessa on syytä keskittyä siihen mitä tekee eikä syventyä liian intensiivisesti radiosta tulvivaan rokkiin tai johonkin muuhun liikenteen kannalta epäoleellisen, kuten kännykässä puhumiseen, mitä kukaan meistä ei tietenkään tee, koska se on kiellettyä.

Syvennyin siis radion kuunteluun odotellessani liikennevalon vaihtumista punaisesta vihreäksi. Olen formaalisti autokoulussa oppinut, ettei punaisella ajeta risteykseen, vaan se tehdään vihreällä valolla. Nyt sitten epäformaalisti opin, että auton vaihde on todella syytä vaihtaa risteyksessä neloselta ykköselle, jos aikoo päästä liikkeelle valon vaihduttua. Jos vaihdetta ei vaihda, niin auto yllättäen sammuu niille sijoilleen.

Onneksi pystyin pitämään pääni kylmänä ja ilman paniikin häivääkään käänsin virta-avaimesta, vaihdoin vaihteen ykköselle ja kaasutin äkkiä tieheni. Kyllä nolotti! En ole ”nainen ratissa”, jolle tällä tavalla sattuu yhtenään. Se oli kammottava kokemus kerta kaikkiaan. Onneksi aamuhetki oli kullanarvoinen. Liikenteessä oli varsin vähän väkeä verrattuna siihen, että oppimiskokemus olisi syntynyt Kekkosentiellä neljän aikaan iltapäivällä.

Poistuessani paikalta pohdin, että on varsin outoa, etteivät autotehtaat ole keksineet noin pahalle virheelle korjaustoimintoa. Olen nähnyt autojen sammuvan risteyksiin jatkuvasti, joten ongelma ei ole ainutlaatuinen. Jos kyse olisi ohjelmistosta, moinen käyttäjän aiheuttama virhe olisi karsittu aikoja sitten pois mahdollisten joukosta. Pienellä varmistuksella: ”Jos renkaat eivät pyöri, siirretään vaihde ykköselle” tai ”Jos renkaat eivät pyöri ja käyttäjä painaa kaasua, tarkistetaan että vaihde on ykkösellä. Jos totta, auto lähtee liikkeelle, jos false, siirretään vaihde ykköselle ja auto lähtee liikkeelle”.

Käyttäjä voisi tietenkin myös varautua omaan virheeseensä ja hankkia automaattivaihteisen auton. Kuka kuitenkaan oikeasti varautuu aina pahimpaan? Ehkä joku suuren luokan pessimisti tekee sen. Pessimistin elämä ei kuitenkaan ole mukavaa. Syytän mieluummin autotehdasta, sillä minussa ei tietenkään ole mitään vikaa.